Joonatan soitti keikkamatkaltaan Savonlinnasta ja kyseli Akimofin biiseistä ja niiden lapuista. Treenit ovat sunnuntaina. Muistelimme vielä edellistä Kuulan keikkaa. Hän onnistui hurmaamaan meidät kaikki. Innokkuus kasvaa taas, kun seuraava klubi-ilta lähestyy. Kiistelimme erään intromelodian kulusta ja sovimme vääntävämme sunnuntaina kättä. Kallion alueen paikallislehdissä on julkaistu juttu koskien Laulutupaa. Sain sen eilen postissa. Siinä oleva kuva on otettu tuossa viereisessä puistossa aikana, kun en lainkaan tiennyt asuvani vielä joskus puiston kupeessa. Kuvan sateenvarjo oli kuvaajan, taivaalta piskotteli.
Yritän kirjoittaa uutta biisiä. On tämä hankalaa. Mm. siksi, että kaikki ratkaisuni tuntuvat samanlaisilta kuin aina ennenkin. Tavoitteena on kirjoittaa kappale, johon en ole kyllästynyt jo ennen kuin se on valmiskaan.
Lisäys: Vieraskirjaan tupsahti jälleen tervehdys vanhalta koulukaveriltani. Oikeastaan kyse on lapsuudenystävästäni. Lähetän takaisin lämpimimmät terveiseni; kuinka iloiseksi viesti saikaan!
- No moi! Puhelimesi onkin varmaan jo pirissyt pitkin päivää.
- Ei ole. Mitä on tapahtunut?
- Hesarin mukaan meillä pitäisi olla illalla keikka Laura Närhen kanssa.
- A-haa. Stefan sanoikin, että Hesari on sekoillut aika tavalla Juttutuvan ilmoitusten kanssa.
- No, pitäisikö meidän ilmestyä paikalle?
- Mikäs siinä, Närhen kanssa en olekaan vielä koskaan soittanut.
- Entä mitäs sen Akimofin kanssa tehdään?
- Noh, treenit on laskiaissunnuntaina, mutta Liisa lähti Afrikkaan ja unohti postittaa biisit ennen sitä.
- Just. Tämähän sujuu hienosti. Pitäisiköhän jollekin muistuttaa siitä, että sukunimeen vain yksi F?
- Että takuulla tulisi kaksi?
- Ja huhtikuussa sitten Tuire Kilpeläinen. Se luki eräässä julisteessa.
- Niin niin, Tuire tuire. Hyvät viikonloput!
- Sitä samaa sulle, Riku.
- Haloo, Leena! Etkö nyt nimeäni muista - Rami!
- Ai niin, Eskolahan se siellä. Mutta kuka hemmetin Leena?!
- Oi sori. Kaikkihan sua kutsuu Sipposeksi, unohtuu välillä tuo etunimi. Laila, eikö niin?
- Kuules nyt Risto. Pitäisi sun muistaa, kenen riveissä soitat.
- Hei sori Liisa. Ei mutta, sinunhan piti olla Afrikassa! Miten ajattelit ehtiä illan keikalle, soitamme Tilhen kanssa?!
Apurahauutinen sysäsi liikkeelle prosessin, jonka toivon jatkuvan pitkään. Julkinen tunnustus sisältää itsessään tärkeän viestin: ole tinkimätön. Olen useimmiten ollut taiteilijana perillä siitä, mitä haluan tehdä ja miltä kuulostaa. Luottanut myös musiikillisen ääneni jäljittelemättömyyteen ja tunnistettavuuteen. Ensilevyni valmistuttua tuli aika kyseenalaistaa kaikki. Siitä lähtien olen miettinytkin perimmäistä kysymystä muusikkoudestani: mikä on minulle ominaisinta ja mihin suuntaan minun täytyy sitä viedä. Laulutupa-klubi on tuonut helpotusta siinä, että olen saattanut esittää enemmän muiden kappaleita ja jättää oma lauluntekijyys taka-alalle. Nautin asetelmasta edelleen, mutta tiedostan, että kovin montaa vuotta tälläinen peli ei vetele.
Uskon, että kaksi kuukautta stipendiaattina Beninissä tulee tarpeelliseen saumaan. Vaikka en säveltäisi riviäkään, ei totaalinen kulttuurin vaihdos voi olla jättämättä jälkiään, oli suunta mikä tahansa. Aluksi en ollut varma, haluanko edes lähteä. Kammoan ajatusta rokotteista ja malarialääkkeistä. Mutta talven mittaan olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että Benin tarjoaa juuri tarvitsemaani lääkettä, aikaa olla ja ajatella. Istuimme ratikassa Mäen Teemun kanssa, joka kertoi puoltaneensa hakemustani Villa Karon säätiössä. Sain tilaisuuden kiittää.
Ei tätä voi uskoa todeksi, ei voi ei voi! Kuinka tuttua on jännitys, kun postista tippuu apurahoja jakavan säätiön kirjekuori. Samoin tälläkin kertaa. Pettymyksen tunteet ovat tuttuja monen vuoden takaa, vaikka viimeisinä vuosina hanat ovatkin hieman olleet jo raollaan. Päätin viedä roskat, soittaa pianolla pari asteikkoa, tuijotella kuorta tovin. Kunnes lopulta avata sen, siististi, isoisältä perityllä, hiotulla ametistilla koristellulla paperiveitsellä. "Ilmoitan kohteliaimmin, että Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt.." Olen saanut apurahan kolmen vuoden työsuunnitelmalle! Olen nyt kiljunut, pomppinut, hokenut "ei voi olla totta", ollut hetken aloillani ja aloittanut kiljumisen, pomppimisen ja "ei voi olla tottan" hokemisen. Tämä tuntuu uskomattoman hienolta. Kiitos kiitos kiitos!
Toinen Laulutupa on onnellisesti takana. Lavamonitorointi aiheutti lievää ärsyyntymistä ensimmäisen setin aikana, jollaista minun on vaikea peitellä. Yritin keskittyä hyviin asioihin ja ylipäänsä keskittyä, toivoen, ettei lievä ärtymys näkyisi yleisöön. Ehkäpä kuukauden takainen 'Strange Boy' ja loistava monitorointi oli vain liian hyvin muistissa, johon tuli väkisinkin verrattua. Laulajalle hyvä kuuntelu on kaikki kaikessa, sillä jos ei kuule itseään riittävän hyvin, alkaa helposti painamaan ääntä. Esitimme 'Lumi teki enkelin eteiseen' edesmenneille läheisille. Setti lisääntyi myös mm. Morriseyllä sekä omalla biisillä.
Entä sitten toinen setti? Maritta Kuula oli aivan loistava! Omien sanojensa mukaan häntä ei ollut koskaan jännittänyt näin paljon. Juhlittu juhlakalu rohkaisuryyppyineen oli hellyttävä. Hänen persoonansa ja kappaleensa vain olivat niin vahvoja; hyviä sointukulkuja, hyviä tekstejä, että koko bändi oli innoissaan niiden esittämisestä. Yleisöä oli tullut tupa täyteen saadakseen tuhtia tykinKuulaa, ja kaikki olivat olettaenkin vierailijamme suurena tukijoukkona. Keikka oli mahtava, Kuula loihti suunnatonta iloa ja meininkiä. En ole aikaisemmin nähnyt Juttutuvassa kenenkään tanssivan lavan edessä. Tuomo ja minä lauloimme taustoja ja Joonatan loihti fonin lisäksi omituisia soundeja Rolandin JP-8000:sta. Olin meiningistä niin kerrassaan iloinen. Klubi on startannut paremmin kuin olisin ikinä osannut uskoa.
Ilta jatkui Funk Awards -tapahtumalla Tavastialla. Historiaa tehtiin kun samalla lavalla esiintyivät Suomi-Rapin kaksi mammuttia, Paleface ja Father Metro. Texicallin Martsa kuljeskeli ympäriinsä sinisilmät säihkyen ja jakoi Marienhofin uunituoretta levyä. Loistoilta, indeed.
Blogitoverini kirjoitti minulle Mozartista ja Amadeus-leffasta. Kiireitteni takia en ole ehtinyt vastaamaan kirjeeseen, vaikka mieleni teki välittömästi suitsuttaa innostustani siitä, että joku toinenkin 9-vuotias sai elämänsä kolhun kyseisestä elokuvasta. Omalla kohdalllani tämä ei ollut pois Dingo-faniudesta, mutta tajusin ensimmäistä kertaa Mozartin musiikissa olevan jotain sellaista, joka puhutteli sydäntäni todella väkevästi. Leffan kävin katsomassa monta kertaa uudestaan.
En tiedä kuinka paljon ohjaaja Milos Formanilla on asian kanssa tekemistä, mutta leffaan oli osattu valita aivan Mozartin musiikin ehdottomimpia helmiä. Serenadi puupuhaltimille saa minut aina kyyneliin, missä tahansa sitä kuulenkin. Tarkoitan erityisesti hidasta osaa, joka soi silloin, kun Constanze tuli salaa näyttämään Salierille miehensä teoksia, että tämä saisi töitä. D-mollikonsertto (pianolle) on varmaankin rakkain pianoteos. Soitin sen B-tutkinnossani Sibelius-Akatemiassa. Puhumattakaan Requiemista, joka on niin pelottava, säkenöivä, tuskaisa, suruisa, toiveikas, - - saa aina ihon kananlihalle. Monet sinfoniat ja ooppera-aariat, joita leffassa kuulee, ovat "hittejä", ja kieltämättä todella onnistuneita.
Vaikka en aivan tarkalleen muista, kuinka paljon Mozartia olisin soittanut ennen Amadeus-elokuvaa, sysäsi se minut viimeistään tuolloin suureen rakastumiseen Mozartin musiikkia kohtaan. Tämä rakkaus ei ole koskaan loppunut. Piano-opettajani ovat olleet samaa mieltä kanssani siitä, että Mozartin soittaminen on minulle luontevaa. Ei ole ketään toista säveltäjää, joka toisi yhtä kotoisan ja puhuttelevan vaikutuksen.
Viimeksi katsoin tv:stä ohjaajan leikkaaman 4-tuntisen version. Huomasin Tom Hulcen (Mozart) viehätysvoiman olevan tiessään ja typerän pelleilyn vain vievän roolia epäuskottavaan suuntaan. Kuolemansairaana ja vaikeuksiensa keskellä hän oli parhaimmillaan. F.Murray Abraham (Salieri) sen sijaan oli loistava. Kateus, uskonnon ja perhearvojen sekoittuminen unelmiin ja nöyryytykseen loihti ulos vakuuttavan ja uskottavan hahmon. Hän oli elokuvan todellinen tähti, ja rooli hänen seuraavansa heti Arpinaaman jälkeen.
Huomenna esitetään DocPointissa leffa, johon tein musiikkia loppusyksystä. Nimeksi on nyt muotoutunut 'Lähelle pitkä matka'. Samassa näytöksessä on yllättäen myös ystäväni Pauliinan 'Kuka pelkää suursyömäriä'.
Kutsu tuli myös Saippuaprinssi-elokuvaan, jonka päätöskappaleeksi biisini oli ehdolla loppuun saakka. En muista, olisiko ollut koskaan ensi-illassa. Ainakaan en ole koskaan nähnyt elokuvaa, jonka käsikirjoituksen olen lukenut etukäteen. Olen hyvin utelias näkemään lopputuloksen, käsikirjoitus nimittäin oli kutkuttavan hyvä.
Olin juomatta kahvia vuoden alusta tähän päivään asti. Tänään myöhäinen aamuni alkoi vanhalla tutulla triplaespressolla. Naurattaa, kun muistelen tyrmistyneitä italialaisia, jotka suhtautuivat siihen kuin olisin syönyt kiinanpommin joka aamu. Maito paloi kiinni vanhaan tuttuun metallikippoon. Toistin itselleni vanhan tutun torun siitä, kuinka mieluummin minuuttia aiemmin kuin minuutti liian myöhään.
Juostessani ratikasta kohti Kamppia, jonne lupauduin taas tuuraamaan säestäjää, toistuu mielessäni sama vanha tuttu virsi siitä, kuinka voisin lähteä kotoa aina viisi minuuttia aikaisemmin. Tunnin jälkeen naurahtaen todettu "taitaa sinulla olla myöhästely veressä" saa muodostamaan "niinpä, et usko, kuinka olen pahoillani". Samaan aikaan nousee mieleen vanha tuttu puolustus, "mitä hemmettiä siinä urputat, jos kuitenkin sanot, että olen niin samperin hyvä. Etkö nähnyt, kuinka ihmiset tulivat kiittämään?!". Ja vanha kunnon takapiru hymyilee: "kyllä, tosiaan, naisella on rutkasti varaa olla arrogantti".
Soittaessani olin tuntenut vanhan tutun kivun oikeassa ranteessa. Aina säestystöitä tehdessä. Sen takia nämä hommat lopetinkin. Koska olen kykenemätön ratkaisemaan mielen ristiriitoja ja varmaan autistinenkin monella mittapuulla, en keksi muuta selitystä, kuin että kukko ei käskien laula. Ja vanha kunnon takapiru maiskuttelee, että jos jossakin on neuroottinen ihminen, niin se on tässä.
Kello on puoli neljä aamulla ja ompelen laukkuja vanhasta saunatakistani. Naurattaa, kuinka tietoinen olen siitä, miten paljon isä arvostaa tälläistä uusiokäyttöä. Pakkanen on tuonut mieleen viime kevään pianistina Saariselällä. Kuten silloin, kuuntelen nytkin Don McLeania. Muistan kävelleeni asunnolta ravintolaa kohti illan keikalle. Lumessa makasi selällään joukko japanilaisia tuijottaen revontulia taivaalla. Purevassa talvi-illassa maistelin mielessäni päivällä saamaani sähköpostia. "This world was never meant for one as beautiful as you" oli kauneinta, mitä kukaan oli minulle koskaan sanonut.
Kappale vaihtuu ja 'Vincent' alkaa soida. Sitaatti on pateettisuudessaankin edelleen koskettava.
Seuraava päivä. Kappale on Billy Joelin 'Vienna'. Bjuutiful, bjuutiful! Laulutupa-klubi on innoittanut löytämään uudestaan lauluntekijöitä, joita en ole taas aikoihin kuunnellut. Aina tuppaa unohtumaan myös se, kuinka paljon pidän Stingin lauluntekijyydestä, joka hakee ja kokeilee alati uutta. Asia, jota todennäköisesti en anna itselleni ikinä anteeksi, oli Stingin luottokitaristin, Dominic Millerin, mestarikurssin missaaminen Roomassa 2004. Syy siihen oli helteiden pehmentämät aivoni. "You're so ahead of yourself that you forgot what you need..."
Solistina toimiminen vaatii hieman erilaista ammattitaitoa kuin taustajoukoissa soittaminen. Joskus tuskailen sitä, että olen pianistina niin sidottu soittimeni taakse. Välillä on esiintymisiä, joissa laulan kasvot sivuttain yleisöön. Pahimmissa tapauksissa jopa selkä yleisöä vasten. Sydänmäkeä säestäessä oli hienoa seurata solistin työtä läheltä mutta sivusta. Tuntui mukavalta katsella tuttua puuhaa eri roolin takaa. Jussi tuskaili soundcheckin jälkeen sitä, että joutuu olemaan selin bändiin. Sain hieman perspektiiviä ajatuksilleni.
Tajusin, että oikeastaan se, että olen bändissä myös pianisti, antaa esiintymiselleni paljon enemmän työkaluja, kuin jos pitelisin pelkkää mikrofonia. Kun käsissäni on oma soitin, olen "rungossa" kiinni koko ajan. Pianolla hallitsee yhtäaikaa harmonian, rytmiikan ja vastamelodiat. Ehkä olen kehittänyt lauluakin "osaksi bändisoittoa" juuri siksi, että olen itse soittaja. Muistan myös biisit paremmin, kun sormet ovat koskettimilla.
Viime Laulutuvassa meinasin unohtaa sanat, kun eturivissä älämölösi ukkeli. Jouduin pitämään kunnon puhuttelun siitä, kuinka konsertissa käyttäydytään. Jälkeenpäin kuulin saaneeni saarnasta raikuvat aplodit. Itse en muista ollenkaan! :) Muistan vain kuulleeni bändiläisten suusta "Hyvä Laura!".
Jussia kompatessa huomasi, mitä on esiintyä ja toimia solistina. Miten kokonaisvaltaista keskittymistä tarvitsee ottaa yleisö haltuun, kommunikoida samanaikaisesti muiden soittajien kanssa, yrittää muistaa missä mennään, silti irtautua kontekstista ja heittäytyä vailla uskallusta. Jussi oli ekstaattinen lavapersoona ja puri kyllä väkeen.
Rami soitteli päivällä ja kysyi mielipidettäni keikasta. Oikeastaan kävi aika harvinaisella tavalla, kun keikan kaksi ensimmäistä biisiä (Mitchellin 'Strange Boy' ja Dylanin 'Sugar Baby'), jotka yleensä menevät soundien ja balanssin hakemiseen, loksahtivatkin paikoilleen paremmin kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Strange Boyta oli ihana soittaa ja laulaa! Muistan tunteen, kun jo alkumetreillä tajusin soiton kuulostavan ja tuntuvan aivan mahtavalta. Sellaiset hetket ovat jakamisen kokemuksia ja harvinaisia lajissaan. Ne ovat helmiä.
Hearthillin setissä oli draivia ja rokkia. Sellaista on todella kiva soittaa. Rami harmitteli puhelimessa muutamaa mokaa. Tiedän kyllä sellaisten olevan itselle kiviä kengässä. Kokonaisuuden kannalta niillä ei ole mitään merkitystä, eikä niitä aina huomaa edes kanssasoittajat. Sen tietää kukin muusikko. Siitä huolimatta niitä vatvoo ja harmittelee, koska tietää niiden olevan typeriä ja turhia - varsinkin kun ne usein pompahtavat "varmoissa paikoissa". Minä sen sijaan ihailin sitä ammattitaitoa ja reaktionopeutta, jolla kukin bändissä reagoi tilanteisiin. Koskaan ei voi muistaa liiaksi kuuntelun tärkeyttä musiikissa. Sitäpaitsi: katseenvaihdot lavalla huokuvat tyytyväisyyttä, kun kaikki sujuu hyvin. Mutta kun joku erehtyy tai ottaa tietoisen riskin, josta selviydytään maaliin yhtäaikaa, ovat silmät entistä säihkyvämpiä ja yhteenkuuluvaisuuden tunne jälleen suurempi.
Tietokone on käynyt kuumana kirjoittaessani nuotteja ensimmäistä Laulutupaa varten. Lappuja on pitänyt kirjoittaa sekä covereista, että tietysti J.Hearthillin biiseistä. Viikonvaihdetta maustoi itse Mozartin kaksipäiväinen vierailu pääkaupungissa tuoden tarpeellisen piristysruiskeen työntekoon. Tänään pidimme 7-tuntisen treenipäivän. Bändi kuulosti hyvältä ja Jussi vahvalta solistilta. Kaiken pitäisi olla kunnossa lauantain ensimmäistä klubia varten.
Terveisiä Tampereelta. Toinenkin Joe Strummer memorial -konsertti oli täyttymys. Tunnelma oli aivan katossa lavalla, yleisössä ja takahuoneessa. Konsertissa oli kavereitakin kuuntelemassa. Mukana älyttömän mukavaa porukkaa, joille kaikille sydämelliset terveiseni Häklin joulumeiliterveisen sanoin: "You're a good sport!".
Kuten Joey mainitsikin (kiitos kommentaattoreille!), tuotto konsertista päätettiin laittaa Aasiaan katastrofin uhreille. Uuden vuoden toivoa kaikille.
Vuosi on lopuillaan. Niin paljon on tapahtunut, etten saata uskoa sen mahtuvan vain yhteen vuoteen. Yritän muistaa merkkipaaluja pysyäkseni laskuissa mukana. 2002 lähdin Bolognaan. 2003 tulin Bolognasta, valmistuin, kävin Roomassa ja aloitin levyn teon. 2004 kävin Roomassa, tein levyn valmiiksi ja lauloin hyväntekeväisyyskonsertissa tsunamin uhreille. 2005 olin Saariselällä, Pariisissa ja leikkauksessa. Ja voitin Saimaan Sävelen. Mitä jäi mieleen?
"Kohokohta 2005" palkinto menee nuorelle pojalle, joka liikuttuneet kasvonsa metallilävistyksiä tulvillaan tuli kertomaan konsertin jälkeen Rovaniemellä, kuinka "tämä oli Parasta Musiikkia, mitä olen ikinä kuullut". Ei paras konsertti, parasta musiikkia. Voitteko kuvitella?! Sen täytyi johtua encoresta
"Smelly Cat, Smelly Cat,
What are they feeding you?
Smelly Cat, Smelly Cat,
It's not your fault."
Olette suurin osa melko jänskänoloisia, kalaeläimen kuuloisia pulputtajia, joiden olemassaolon ja Japanin, Tongan ja Malesian (kuun eksoottisimmat) vierailut näen vain happilaitteiden lukijasta. Minäpä toivotan teille kaikille Oikein Hyvää Uutta Vuotta, hymyssä suin ja aina korvissa asti.
Olen kuunnellut viime aikoina Dylania. Eilen tuli ajankohtaa täydentävän dokumentin ensimmäinen osa. Dylanin ansioita lyyrikkona tuskin voi kiistää. Sen sijaan lauluntekijänä hän on varsin köyhä. Väittämäni riippuu tietysti hieman näkökulmasta. Mikäli haetaan biisinikkaria, jonka kappaleet istuvat leirinuotion ääreen ja jonka melodiat on helppo oppia ulkoa, on hän "the man" ainakin osassa tuotantoaan. Jos sen sijaan ajatellaan lauluntekijää taideteoksen luojana, lyriikka-, harmonia- ja melodiakudoksen sommittelijana, jonka lauluntekijätraditiolle tyypillinen omakohtaisuus ja osallistuminen hunnuttavat kokonaisuuden, on aikalaiskollegansa Joni Mitchell siinä paljon hienostuneempi ja korkeatasoisempi. Hän on aina ollut myös säveltäjä.
Vuonna 1977 ilmestyneellä 'Don Juan's Reckless Daughter' levyllään Mitchell kuljettaa lauluntekemistään aivan uudelle tasolle rakentaen pitkiä orkestraalisia (Paprika Plains) ja percussiivisia (The Tenth World) instrumentaaliosioita (Cotton Avenue). Hän laittaa unelmaryhmän (Airto Moreira, Manolo Badrena, Jaco Pastorius, Alejandro Acuña, Don Alias) soittamaan percussiotaustaa laulaen Chaka Khanin kanssa melodiaa sitä vasten (Dreamland). Vuonna 1975 ilmestyneellä 'The Hissing of Summer Lawns' levyllään featuroi Burundien rumpuryhmä (The Jungle Line) paljon ennen kuin kollegansa Paul Simon tai Peter Gabriel lähtivät hakemaan vaikutteita muista musiikkikulttuureista.
Kitaristien peruskoulutukseen kuuluu selvittää Mitchellin erilaisten kitaraviritysten kirjo, ja hänen äänensä laajan resonoinnin saloja spekuloidaan hakien perusteita aina lapsuuden poliosta lähtien. Joni Mitchellin voidaan katsoa olevan merkittävä tekijä lauluntekemisen tradition kehittymisessä hänen liki 40-vuotisen uransa aikana.
Tämänpäiväinen studiosessio peruttiin finanssipuolen ollessa edelleen epäselvä. Tässä aiheessa ajankohta ei paljoa optimismiani ruoki. Levyteollisuus voi huonommin kuin koskaan. Levy-yhtiöt joutuvat laskelmoimaan vain takuuvarmojen mainstream-artistien nimeen ja välttämään pienintäkin riskiä. Bändit, joissa soittajille ei tarvitse maksaa palkkoja, tai artistit, joiden taustat rakennetaan tietokoneella, ovat suurinpiirtein ainoita, joiden levyjä kannattaa tehdä. Singer-songwritereiden tuottaminen on kaikkein kalleinta, sillä musiikki soitetaan oikeilla soittimilla ja ammattilaismuusikoiden toimesta. Levykaupatkaan eivät nykyään menesty, sillä ihmiset eivät enää osta levyjä niin kuin ennen.
Julkaistuani Sahara-levyn, oli yllättävää, kuinka moni toimittaja ihmetteli levyni julkaisua omakustanteena. Ilmeisesti he eivät tiedä, että nykyisin lähes jokainen levy julkaistaan nykyisin ns. mastersopimuksella, jossa artisti kustantaa kaiken aina masterointivaiheeseen asti. Omassa tapauksessani solmin jakelusopimuksen, joka tarkoittaa sitä, että suurin osa myytyjen levyjen hinnasta palaa myös itselleni. Seuraavan levyni ilmestymistä kysellään jatkuvasti, mutta en voi sanoa siitä mitään varmaa. Toivottavasti mahdollisimman pian. Aihe jatkuu.
Paasattuamme kaksi tuntia puhelimessa meidän muusikoiden huonosta asemasta tällä telluksella, ja naurettuamme räkäisesti päälle siitä kuinka kamalalta valitushymnimme kuulosti, kysyi Timo, joko olin kuullut Joonatanin uutta levyä. Enpä ollut, kun emme olleet ehtineet tapaamaan. Naurattaessaan minua kertomalla valkoisten viiksensä värjäämisestä kampaamossa Teddy Rokin kiertuetta varten, asetti hän levyn soittimeen. Ja laittoi tulemaan vuosiajankohdan kaamoslääkettä. Hytkyin sohvalla ja huusin puhelimeen, My Man, My Man!!
Onnistuttuamme viimein järjestämään henkilökohtaisen residenssin lounaan merkeissä, saavuimme myöhässä tapojemme mukaan molemmat, Rautio ja minä. Vaihdoimme lahjoja ja tämän synkähkön loppuvuoden kuulumisia. Annoin myös levyllisen Laulutupa -materiaalia, jossa riittääkin töitä.
Nyt kotona, nuottien kirjoittelun lomassa, olen luukuttanut Medicinä. Kuultuani sen vaiheista pitkin vuotta on mahtavaa kokea yli 70 minuuttia grooven juhlaa, yksissä kansissa.
Kun kysyin ystävältäni, mitä hänelle tulee mieleen käsitteestä "tila", hän vastasi, että "telkkariohjelma, jossa homo neuvoo sisutajia". Mitäpä sitä lätisemään maailman tilasta tai selitellä omia tilojaan. Nokkelaa: sitä saa mitä tilaa. rnOlen kirjoittamassa teemasta juttua rnSibis-lehteen. Jututin aiheesta viime vkolla Markus Ketolaa sekä tänään musiikkitalon arkkitehtejä. Heiltä löytyikin rutkasti tilan tajua.
Ylihuomenna on Tavastialla Joe Strummer memorial -konsertti. rn "I'll salute the New Wave - and I hope nobody escapes".
