Flyygelin ympärillä juoksenteli venäläinen 5-vuotias tyttö. Hän oli ollut ravintolassa jo edellisenä iltana ja katsellut pianoa ujona etäältä, uskaltautuen lopulta koskettamaan sitä äitinsä helmasta pidellen. Tänään meno oli toinen. Pelko oli voitettu ja suuri, musta, mölykone valloitettu. Hän odotti minua suu jännityksestä supussa. Heti ensimmäisen kappaleen aloitettuani hän säntäsi pianon ääreen, eikä soitolle tullut loppua. Kappaleet kulkivat kutakuinkin niin, että lähes koko ajan siellä diskantissa soi sellainen pieni plim plom. Keikka oli siltä osin täysin onnistunut.
Kaikki ravintolasta ovat jo lähteneet. Odotan pesukoneen lopettamista ja teen ääniharjoituksia kun kukaan ei ole kuulemassa. Huomenna Tuija ja Tommi tulevat Rovaniemeltä kylään. Tutto bene, non c'è male.
Uusi asuntoni on vastavalmistunut ja aikaisiaan hieman isompi. Oikeastaan se on varastorakennus, ja tuli juhlittua käyttöön kunnon episodi-riitillä. Keikkaillan jälkeen, välittömästi kotiini astuttuani, alkoi hillitön allerginen reaktio. Seisoin peilin edessä ja katselin, kuinka silmäni muuttuivat punaisiksi tomaateiksi. Jonkinlainen paniikkireaktio taisi seurata perässä, koska mietin mielessäni, "Jumalani, Jumalani, mitä minä taas olen tehnyt". Hillitön horkka levisi koko kroppaan. Nappasin antihistamiinin.
Toinen silmä sokeana soitin Johtajalle, heitin takin niskaani ja lähdin kävelemään takaisin ravintolaa kohti. Johtaja tuli autolla vastaan. Tovin ajeltuamme sain kuulla hänen matkaavan kohti Ivalon sairaalaa. Sairaalaan en halua mennä varmuuden vuoksi. Tiesin tarjolla olevan kortisonipiikkiä. Kaksi vuotta solumyrkkyjä ja puoli elämää kortisonia kuluttaneena en sitä lystiä itselleni suo. Valitsin mieluummin tunnin värjöttelyn kylmässä sekä vielä toisen antisitamiinin. Porkkanakakussa oli täytynyt olla saksanpähkinää. Johtaja vei minut kotiin, kun kroppani valtasi kuolemanväsymys puolustushyökkäyksen jäljiltä. Kotona näin, kuinka kehoni oli tulipunaisten riuttojen peittämä.
Kello käy, keikalle täytyisi pian mennä. Päässäni olevat kärpäs-aurinkolasit peittävät yhä turvonneet silmäni. Kuinka voin näyttäytyä tämän näköisenä?! Lisäksi illalla olisi J.Karjalaisen konsertti, jota olen odottanut monta viikkoa. Voi sentään. Aika ajoin terveyteni runtelee minut, enkä ymmärrä, mitä alistettavaa minussa vielä olisi.
Rovaniemen bat-perheen yllätysvisiitti oli päivän huippuhetki. Pitkäperjantai kului varsin pakanallisissa merkeissä, kun ravintolassa pidettiin yksityiskokkarit. Paikalla ministereitä sun muuta ylentärkeää ihmistä. Pianiseerasin koko illan. Kun myöhemmin istahdin tupakkinurkan sohvalle, mittaili takkaan nojaileva vanha mies pingviini-vaatetustani kysyen, olinko palvelija. Palvelija.
Vastasin, että "olen pianisti, ja myyn sinulle levyni". Hän osti kaksi.
Olin hyvällä tuulella ja tein parhaani levittääkseni sitä niin keittiöön kuin saliinkin. Ahmimme jäljelle jääneitä hedelmiä, ja keskustelimme siitä, mitä kaikkea suostuisi rahalla tekemään. Tämä siis kerrottuani kohtaamisesta vanhan herran kanssa.
Kävelin kotiin, katsoin 'Lennonin jukeboxia' ja muistelin kahta elämäni suurta rakkautta. Katselin valokuvia Feeniks-klubilta, jotka ystävällinen kuulija oli tänään meilannut. Ajattelin urbaanilegendalta tuntuvaa Jeesusta. Pitäisi tuntea kristinuskon historiaa paremmin. Sitten päätin, että kirjoitan nämä muistelmat ylös, ennen kuin pakkaan tavarani, koska huomenna on jälleen muutto.
Onnea Palmuille Viu-Viun ja Bambon syntymisistä 24.3.!
Särpiessäni keittoa työpaikkani tupakkinurkkauksessa soitti rakas ystäväni Raitis ja kertoi kuulumisiaan raskautensa viimeisiltä viikoilta. Kun palajan Hkiin, ovat peräti kaksi ystävääni vaihtaneet titteliään 'äidiksi'.
Saariselällä reippaat ulkoilupäivät ovat saaneet aikaan sen, että nukun kuin tukki ja näen värikkäitä unia. Vaikka herään aamulla levänneenä, on olo kuin rankan työsavotan jälkeen. Ulkoilma tekee hyvää. Enpä ole muuten aikaisemmin hiihtänyt keikkapaikalle. Naurattaa, kun kuvittelen näkyä, jossa lasken kaulaliina lepattaen Porthaninkatua alas, pipo otsalla, mikki ja piuha selkärepussa.
Ihmettelen kuitenkin, kuinka täällä luonnon sylissä ei ole järjestettyä kierrätystä. Paheksuntaani herättää myös moottorikelkkailu, jota kokeilin, kun tuli tilaisuus. Voin kuvitella sen olevan kätevä kulkuväline, mutta saastuttajana varmasti autoakin pahempi. Ainakaan en huomannut sen kummempia katalysaattoreita. Bensakatku ja melusaaste ovat järkyttäviä, mutta kovasti kelkkailu- safareita mainostetaan.
Pari kertaa sopalla käydessäni ovat tarjoilijat kysyneet, aionko soittaa jotakin. Ensin luulin heidän tarkoittavan "et kai vain aio taas soittaa", mutta kyse olikin toiveesta, että soittaisin. Toinen heistä kyseli erään kappaleeni sanoituksesta, kun oli lueskellut levynkanteni tekstejä. Se tuntui mukavalta. Olisi kauheaa soittaa, jos henkilökunta näyttäisi kärsivän siitä. Eilen joku asiakkaista lähetti nuottitelineelle 2. tippiä. :) Ravintolassa istui myös toimittaja Jaakko Tahkolahti, joka oli mukava tuttavuus.
Nyt istun kotona. Sytytin tulen takkaan ja nautin lasin punaviiniä ennen kuin lähden hiihtämään takaisin keikkapaikalle.
Tavoilleni uskollisena ei täältä ole toki puuttunut säätämistä. Kylläpä aikaan saapuivat Tuijan ja Juskan yhteydenotot! Hetken jo säikähdimme eilen lähteneen Joonas-vieraani kanssa joutuneemme tahattomasti keskelle ihmissuhde-draamaa, mutta nyt olen asettunut neljänteen yöpaikkaani. Asunnossa ei ole poreammetta eikä designattua betonipöytää, mutta on omani seuraavan viikon. Lisäksi asuntoon kuuluu kaupanpäälliseksi aivan erityistä luksusta: rinteeltä lähtee suksilatu, jota pitkin voin lasketella aivan asuntoni pihaan. Voi kuinka kivaa oli tervehtää hiihtäjiä, joille latuja laskeva slalom-harrastaja oli erikoinen huvin aihe!
Rinnettä laskiessani kuulostelin ajatuksiani. Muista en voi sanoa, ja ihmiset toki ovat erilaisia. Minä voin kaikkein parhaiten ollessani aivan yksin. Pysyäkseen luovana ei voi elää liian kauaa lasikaappielämää, mutta luonto on yleensä hoitanut homman itsestään.
Luonto hoiti myös invaliditeetin kaataessaan minut ensin alaselälleni ja myöhemmin yläselälleni. Ensin ajattelin, että niksahti sitten tasapuolisesti. Osoittautui, ettei logiikkani toteutunut. Taidan mennä Selkä-Niilan vastaanotolle.
Olen pitänyt toistaiseksi vain yhden vapaaillan. Keikat ovat kaikki erilaisia ja muotoutuneet pitkälti asiakkaiden mukaan. Olen soittanut kaikenlaista 'Stairway to Heavenistä' 'Mörri Möykkyyn'. Nyt on taas mentävä soittamaan. Antaapa mennä aivan omasta päästä.
Rinnevuokraamon väki alkaa jo tunnistaa minut. Se on mukavaa, joskin saa häpeämään antiikkista suksivälineistöäni. Ikkunalasini alareunaa peittää 30 cm:n lumi. Olen kolannut pihaa uusavutonkaupunkilainen -tyyppisellä riemulla sekä huomannut, kuinka kätevää on omistaa vain yksi avain. Ei ole Sibiksen lakua jumiutumaan taskun vuoressa pilkottavaan reikään, eikä kaiken maailman kilkuttimia mitä ihmeellisimpiin lukkoihin. Täällä Herran kukkarossa alkaa arki etääntymään. Jotakin uutisia kuulin Giuliana Sgrenan vapautumisesta, mutta en saanut selvää, jäikö hän henkiin. rn
rnKeikoilla olen enimmäkseen improvisoinut kaikenlaista sekä soittanut covereita. Siemaillut punaviiniä kappaleiden välillä. Se on, kuulkaas, ihanaa. Kuten olivat myös naistenpäivätervehdykset Speedyltä ja Elinalta. rn
rnRavintolan omistaja pitää paikan yhteydessä kampaamoa ja pornokauppaa ja naureskelee, kuinka on heteromiehenä ammattinsa valinnut. Ylihuomenna tulee ystäväni Joonas kylään ja odotan sitä kovasti. rn
rnMusiikkitoimittaja Seitz on jälleen päivittänyt loistavaa lauluntekijäsarjaa Karjalaiseen.
Terveisiä Saariselältä! Mitäpäs tässä, ensimmäinen keikka on takana ja toinen edessä aivan pikapuoliin. Kolme tyttöä pyysi nimmarin eilisen esiintymiseni jälkeen. Yhtä heistä näytti kiinnostavan kovasti pianonsoitto. Että tuollaiset tytöt ovat sitten kivoja.
Eilen ostin kausikortin rinteeseen. En vaivautunut lukemaan rinnekarttaa. Lapuan Simpsiöllä 20v. sitten opitut taidot pettivät, ja keskivaikean mäen loppusyöksyssä kaaduin selälleni. Vielä kun mieleeni muistuivat veljeni Himos-kommellukset sekä sitä seurannut kuukausien sairasloma vuosi sitten, päätin pysytellä muutaman päivän helpohkoissa mäissä.
Myöhemmin illalla esiintyy Jore Marjaranta Tunturihotellissa. Ajattelin mennä kuuntelemaan, kun kerran tänne asti tulevat. Toimin pianistina Marjarannan konsertissa muutama vuosi sitten Pyhätunturilla. Itseasiassa muistan erään toisenkin hyväntekeväisyyskonsertin Hgissä. Olin edellisenä päivänä palannut Bolognasta ja Suomen radioissa raikui 'Haaveet kaatuu' -kappale.
Älkääpä minua unohtako vaikka en niin useasti kirjoittaisikaan. Saariselän rytmi on omansa, ja päivät pyrin ennen kaikkea ulkoilemaan ja inspiroitumaan luonnosta. Voikaa hyvin kaik' tyyn'!
Kertakaikkisen mukavatunnelmainen oli eilinen Feeniks-klubin ilta. Eräs illan kohokohdista tapahtui yllättäen ennen keikkaa, kun pääsimme harjoittelemaan konserttisaliin Joonatan Raution kanssa, joka toimi vierailevana artistina muutamissa kappaleissa. Että Steinway voi soida kauniisti! Wilhelmiina kuvaili tunnetta, "kun näkee kauniin, arvokkaan pianon, sen kunnioituksen ja ihmetyksen, joka vie melkein ilmat keuhkoista.." Tämä oli niitä hetkiä.
Klubilla oli kuuntelemassa loistoyleisöä, ilmassa paljon positiivista energiaa. Jazzjamit sitä sen kun lisäsivät. Nyt lattialla lojuu matkalaukku ja eilisestä krapuloituneella energialla tämä kaaos tulisi jotenkin saada organisoitua. Ensimmäinen Saariselän visiteeraaja on ostanut lentolipun. Hienoinen lohduttomuuden sävy ystäväni tekstareissa saa lähettämään lämpimiä terveisiä hurmaavalle kaimalleni&Aallottarelle.; Kevät saapuu, kohta näkyy jo hiirenkorvia!
Uudessa Rytmi-lehdessä pitäisi olla haastattelu. Lisäksi Kuvia-sivulta löytyy kuvia Treen Clash-keikalta. Kuvista puheen ollen; tuumin tässä, että olen minäkin sukuun syntynyt. Eräs päättää aloittaa suursiivouksen ja vie matot pihalle. Järjestää ne tielle ja alkaa - räpsimään valokuvia.
Tuleva päivitystahtini riippuu siitä, kuinka helposti pääsen koneelle. Mutta kirjoittelen kyllä kuulumisia heti kun sopiva sauma löytyy.
Täytin apurahahakemuksia ja päädyin kuuntelemaan Led Zeppelinin 'Houses of the Holy' -albumia. Siitä ajatukset rönsyilivät kesään 1995, kun ensimmäisen akatemian vuoteni jälkeen lähdin kuukaudeksi Lontooseen, jonne matkusti samaan aikaan myös ystäväni Alberto Italiasta. Hän on sama hlö, jolle kaikuvat kiitokseni levyni takakannessa. Lontoo oli kaupunki, jonne olimme matkustaneet yhdessä junalla Veronasta kaksi vuotta aikaisemmin. Menomatkalla olimme pysähtyneet Pariisiin, jossa ystäväni Leena ja Pauliina majailivat tuohon aikaan.
Kesällä -95 asustelimme vuokralla italialaisen Francon seurana. Franco oli epäluotettava tyyppi, joka kokeili tukalaa elämää lontoolaisen rock-yhtyeen kitaristina. Hän kertoi nähneensä nuorempana pelottavia näkyjä. Hän söi kaikki ruokatavaramme ja vippaili rahaa, jota ei koskaan maksanut takaisin. Hän vittuili minulle siisteydestäni. Hupaisa sattuma oli, että Franco käveli vastaamme Gardajärven beachilla vuonna -98 tai -99, jossa makoilimme Alberton, Baldon ja silloisen poikaystäväni kanssa, jonka kanssa olimme lomailemassa tutuilla seuduilla. Tallella olivat hänen tuttu veronalainen sanontansa "bene, bene, dai" sekä sitä siivittävä käsiliike. Myös haperot hevikiharansa olivat tallella.
Palatakseni Lontooseen, löysin Notting Hillistä, läheltä Portobello Roadia olevasta divarista 'The Song Remains the Same' -tuplalive lp:n. Hinta oli 2£. Toisin kuin muutama musadiggarituttuni, minulla ei ole fetissiä vinyylien suhteen. Omistan niitä n. 30 cm leveydeltä, ja suurin osa niistä on joko suurta kasarihuttua tai äitini vanhoja levyaarteita. Kokoelman helmi on juuri tämä Lontoon löytöni, jolta löytyvät mm. suosikkini 'Rain Song', 'No Quarter' sekä tietenkin 'Stairway to Heaven'.
Vinyylilevyn hyöty konkretisoitui minulle, kun akatemian innostuneina ensivuosina (ei niin, että innostus olisi myöhemmin merkittävästi laskenut, mutta tiedätte ilmiön) Jari Perkiömäki määräsi jazzsolfa-tehtäväksi kirjoittaa transkription John Coltranen 'My Shining Hour' soolosta. Nopeat kuudestoistaosat, kromaattiset linjat ja tyypillisimmät jazzlikit olivat minulla vielä täyttä hepreaa. Toisin kuin klassisen solfan tunneilla, ei absoluuttinen sävelkorva saanutkaan tehtävää kuulostamaan naurettavan helpolta. Aikani tahkottuani keksin pyörittää äitini vanhaa singleä kyseisestä kappaleesta lp:n nopeudella, jolloin sain kirjoitettua soolon kvarttia alemmaksi ja jälkeenpäin transponoitua sen alkuperäiseen sävellajiin. Kappaleesta tuli minulle rakas, ja Coltranesta ehdoton lempitenoristini.
Katsoin Traffic-elokuvan. Olen nähnyt sen useasti, mutta elokuva tuntuu hämmästyttävän hienolta joka kerta. Myös elokuvan musiikki on mielestäni briljantisti rakennettu. Löysin kiinnostavan haastattelun Trafficin säveltäjästä, Cliff Martinezista.
Kaverini esitteli uutta tatuointiaan. Se oli kirkas ja selkeä. Siihen verrattuna pian 15 vuotta vanha lintu jalassani näytti muodottomalta möhkäleeltä. Kolmena viimeisenä kesänä olen marssinut tatuointiliikkeeseen tatuoidakseni pianonkoskettimet pikkusormeni ympärille. Joka kerta olen saanut ammattilaisen suosituksen olla tekemättä sitä, koska ensimmäiset vuodet figuuri olisi kaunis, mutta kuluisi kädessä nopeasti tunnistamattomaksi. Ja niin lähden pois tullakseni ensi vuonna uudestaan.
Ranskan tunnilla passé composéta harjoitellessa kyselemme pareiltamme viime päivien tekemisiä. En muista menneiden päivien tapahtumista koskaan yhtään mitään. Nolostuttaa alkaa pläräämään siinä kalenteriaan.
Olen huomannut aloittavani nykyään jokaisen lauseen sanalla 'huh'.
Helena piti 40-vuotisjuhlat. Ystäväpiiriini kuuluu paljon neitsyitä ja vesimiehiä, jälkimmäisiä on juhlittu tällä kaudella runsaasti. Kuinka siis ollakaan, näiden huomioiden saattelemana, on tuo ikuinen teema, ikä ja vanheneminen, noussut jälleen mieleen. Ja lauluksi: "Elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikainen" -
Paljon on vielä järjestettävää ennen lähtöä. Ostin villapaidan, joka on pitkä ja lämmin, valkoinen, ja saa silmäni näyttämään sinisemmiltä. Siis viattomammilta. Ja olen nuori jälleen.
Esiinnyn to 24.2. klo 21 Feeniks-klubilla (Pohj. Rautatiek. 9, Hki). Keikka jatkuu jazz-jameilla. Vapaa pääsy. Lämpimästi tervetuloa kaikki kynnelle kykenevät!
Seuraava bändikeikka on 11.5. Juttutuvassa. Kuvia-sivu on vähän retuperällä, ja otos Treen Clash-keikan kuvia odottaa edelleen pääsyä näille kotisivuille. Ovea keskittymiseni portilla kolkuttavat liian monet asiat, eikä luovaan kirjoittamiseen tunnu ohjautuvan riittävästi aikaa. Mietin kyllä paljon kaikenlaista. Olimme kuuntelemassa HKO:n vesikonserttia muutama viikko sitten. Konsertin jälkeen istuin hetkisen iltaa Finlandia-talon lämpiössä pingviini-ystäväni kanssa. Hän oli saanut kuulla entisistä elämistään. Olikohan siis tämä ilta, joka sysäsi mieleeni muistikuvia lapsuuteni mystiikanhakuisuudesta. Luin tuolloin kirjaa nimeltä "Toinen todellisuus", vaeltelin metsässä ja leikin kivien ja pensaiden kanssa, myöhemmin kirjoitin tutkielman Tutankhamonin haudan kirouksesta, kiinnostuin meren pohjassa lepäävästä Titanicista, otimme ystäväni kanssa yhteyttä kuolleisiin spiritismin keinoin. Muistan tyhjästä ilmestyneet kirjaimet, jotka muodostivat sanan amitismi. Lukion äidinkielentunnilla tuli kirjoittaa jostakin ismistä, ja kirjoitin "twinpeaksismista". Mediavillitykseen päässeen sarjan itsestäänselvä suhtautuminen yliluonnolliseen kosketti mystiikanhakuisuuttani, kirjoitin laulunkin nimeltään 'Kuka Lauran murhasi'.
Kaikenlaista olen siis miettinyt. Väliin ajattelen, josko jokin ajatuksista olisi kirjallisenkin maininnan arvoinen. Totean kuitenkin lähes aina, ettei kyseinen asia kiinnosta yhtään ketään. Välillä poikki&pinoon; -mentaliteetti on hyväksi, mutta tuollainen ajattelumalli nyt ei kauhean pitkälle kanna. Kaikkihan tietävät, ettei mikään ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kauhean tärkeää ja blaa blaa. Sain kuitenkin sähköpostiini kauniin kohteliaisuuden sekä vaivihkaisen kehoituksen kirjoittaa useammin (kiitos). Kirjoittaja ei tainnut arvata, mitä muisteloiden patoa tuli raottaneeksi.
Sittemmin on tainnut hiipua jopa jumalausko, vaikka lakeuksilla ei Herraa tavattu epäällä.
Joku päivä olen vanha nainen. Viisaus on tehnyt minut nöyräksi ja käsitän, miksi taiteilijat ovat väärinymmärrettyjä. Astun kirkkoon mieli tyynnä. En kuvittele kaikkien kääntyvän penkeissään ja supisevan toisilleen "tuolta se pakana tulee". Kuuntelen Sanaa eikä minua häiritse laahaava veisu. Kotona kirkkokaffien jälkeen istahdan portaille ja luon katseeni korpeen kuullakseni paremmin.
- Wilhelmiina - 11-02-2005 En osaa kertoa täsmällistä vastausta (yksikään sanakirja ei sanaa tuntenut), mutta "ami"-alkuisuus viittaisi ystävyyteen/ystävällisyyteen aika monellakin kielellä. Does that ring any bells? :)
11-02-2005 "Väliin ajattelen, josko jokin ajatuksista olisi kirjallisenkin maininnan arvoinen. Totean kuitenkin lähes aina, ettei kyseinen asia kiinnosta yhtään ketään." Oletko varma? Usein se mikä on yksityisintä on myös kaikkein yleisintä.
- Laura 12-02-2005 Ja juuri sen takia epäilen, kiinnostaako sellainen ketään. Että maistuiko päiväannokseni punaviinia, että lihakseni ovat maitohapoilla ja tunnen huonoa omatuntoa siitä etten venyttele, tai että en pidä tiskaamisesta enkä hampaiden pesemisestä. Harjatyöskentely's boring. Varsinkin kun poukkoileva ja häiriköitynyt luonteeni on välillä sitä mieltä, että vittumaisin tehtävä mikä on ihmispololle annettu, on ollut sysätä hänet tähän maailmaan, ja taas toisena hetkenä "voisin maailmaa syleillä ja rakastaa" niin paljon, että päätän tuhlata sanat jopa kertosäkeeseen. Sellaisen ihmisen arjenkuvaukset ovat epäluotettavia [huom, siksi älkää uskoko mitä minä kirjoitan]. Vaikka varmasti joku hieno runoilija on keksinyt tästäkin aiheesta hyvän lausahduksen (Davekin pelkisti tavallaan, mitä se kaikki on).
Mutta kuten jatkoin lausettani, pyrin olemaan tarttumatta tuohon ajatukseen, koska vaikka pieni itsekritiikki on aina hyväksi, liika sellainen suuntaa toimintaa epäluoville urille.
Amitismista: nimi viittaa kyllä sellaiseen. Mutta odotan, että joku päivä ismi paukahtaa kohdalleni jostakin suunnasta ja antaa jonkun ahaa-elämyksen.
Ystäväni täytti tänään (tai eilen, kello livahti midnightin puolelle) 45 vuotta. Vanhempana ja viisaampana hän on opettanut minullekin itsensä armahtamisen taitoa. Onnea hänelle. Toivottavasti oli hyvät löylyt.
Pedro 13-02-2005 Hienoa lukea ja huomata, että joku ajattelee... Laura, kirjoita se kirja :)
- Laura 13-02-2005 No höh höh. Mutta Olette te ihmiset sitten mukavia!
Minua muuten kysyttiin pienelle yllätyskeikalle. Siitä tullee mainintaa sitten keikkakalenteriin. Kuvia 17.11. Lauluntekijäklubilta löytyy muuten täältä.
Vaan mikä kirja?! Olin teininä kaupan kassalla kesätöissä ja niiden myyjien mielestä napsuttelin kassakonetta oudon pianistisesti. Sama ilmiö on varmasti validi kirjoittamisenkin suhteen.
Pedro 13-02-2005 Olisi kiva lukea pianistisesti kirjoitettu kirja :D ja mitä spiritismiin tulee, sieltä on kerrottu minullekin ihmeellisen tarkasti asioita. Mutta sitä pitää varoa. Kerrothan täällä yllätyskeikkasi ajankohdasta, mua yhä harmittaa kun missasin sen levynjulkaisukeikkasi Mikonkadulla.
Suljettu.
Sissit 10+ 06/02 2005
Armas viikonloppu, huokaus ja huojentunut olo hyvin nukutuista öitä. Ajatuksekas kirje pitkäaikaiselta ystävältäni. Oli lueskellut kotisivujani. "Ei sopisi minun luonteelleni pähkäillä tekemisiäni julkisesti. Monesti yrittää omasta päästäänkin laittaa piilolokeroon..." Kuten sanottu aikaisemminkin, itsestäni olen väliin mitä mieltä tahansa. Mais mes amis sont des perles.
Palaveerasimme Club 45:n Jounin kanssa uusista biiseistä, ja pääsimme hyviin, yksimielisiin tuloksiin. Alkaisin kirjoittamaan nuotteja heti kun tästä vain aikaa liikenisi. Uudet piano-oppilaat ovat inspiroineet kahlaamaan läpi vanhoja pianonuottejani. Matkustuspäivät työnantajan kanssa on sovittu. Rollon bat-perheelle tiedoksi, että kuun lopulla voisin taas tulla muutamaksi yöksi väliinne parisänkyyn, kunnes jatkan siitä kohti Saariselkää.
Hetket ovat olleet enemmän teknisiä kuin luovia, siitä varmaan johtuu päivityksienkin harventuminen. Olen satsannut peruskuntooni ja yrittänyt jopa meditoida. Minulla on "Meditoi"-kirjakin, joka tuli mukana, kun exäni sai suostuteltua kanssaan buddhalaisen meditaation kurssille. Kevät avaa silmiä ja tekee monelle hyvää. Valo muistuttaa taas jokaisen suomalaisen jokavuotisesta selviytymisleiristä. Sissejä me olemme.
Iloitsen uutisesta! Tuskailin joulun aikoihin uuden kappaleen kanssa. Laulu syntyi helposti, mutta viimeiset aukkorivit sanoituksessa - kylläpä vaivan takana olivatkin - täydensin vasta ratikassa matkalla studiolle. Ei ollenkaan minun tapaistani. Taikauskoni kielsi tuolloin mainitsemasta kappaleesta enempää, mutta nyt voin paljastaa säveltäneeni sen kilpailua varten, jonka finalistit selvisivät minulle tänään! Jestas, kuinka mukavalta tuo tuntuukaan!
Täksi illaksi sovittu haastattelu Rytmi-lehteen siirtyi parilla päivällä, ja sainkin näin vuorostani itse hyvää aikaa kirjoittaa auki Timo Hirvosen haastattelua akatemian Äänenkuljettaja-lehteen. Ahkeruuteni hiukkasia paloi jo osittain, intoutuessani soittamaan Furry Sings the Bluesia, johon inspiraation tällä kertaa antoi Dyro kirjoittaessaan Joni Mitchellistä ja covereista. Hassuttelen aina FSTBluesia laulaessani heittämällä toisen säkeistön perään möreällä äänellä Furry Lewisin säkeet
"I got a woman on Monday, she shines up my shoes
My Tuesday woman gives me pleasure and the blues",
kuten Mitchell lauloi vuoden -80 'Shadows and Light' -livealbumilla. Siinä laulun sävellaji oli jo laskenut kokosävelaskelen.
Kunpa voisinkin kirjoittaa julkisesti niistä vaikeista asioista, jotka vuodesta toiseen painavat kipupisteitä. Mutta hersyävää hymyä löytyy aina jostakin. Unkarilainen musiikkitoimittaja pyysi lähettämään levyni hänelle, että voisi arvioida sen ja soittaa sitä jazz radio-ohjelmassaan sukulaiskielimaassa. Mielenmuistuma erään selvännäkijän sanoista, että tulen luomaan kansainvälistä uraa Itä-Euroopassa... niin mikä ettei.
Treenasimme toissapäivänä kansanlauluja, joita on tarkoitus esittää privaattikeikalla ensi viikolla. Treeneistä lähtien on mielessäni soinut 'Ketoolan Jukka ja Ylisen Maija'. Laulu on todella hieno. Sen koukku on yksinkertainen, viehättävä A-osa mollissa, B-osa duurissa -resepti.
Tänään kävin tutustumassa musiikkikouluun, jossa sijaistan pianonopettajaa kuukauden verran. Oppilasmateriaali tuntui haastavalta ja työ musiikkityylillisesti monipuoliselta. Tapasin Kähärän Anna-Maria Hip-studiolla, missä hän oli tekemässä levyään. Levynjulkkarikonsertti on Savoyssa 6.4. Menkää ihmeessä kuuntelemaan kaikki kynnelle kykenevät! Itse lähden maaliskuussa Lappiin ravintolapianistiksi, enkä vielä tiedä, olenko tuolloin Hgissä. Kähärä on uskomaton multilahjakkuus, herkkä taiteilija ja valovoimainen esiintyjä. Hän kysyi, miksi en tee piano&laulu-levy;ä. Olin ajatellut sitä. Kysymyksensä sai ajattelemaan lisää. En tainnut vastata siihen mitään.
30-vuotislahjaksi saadun orkidean viimeinen kukka tippui tänään. Kukka ehti kukoistaa yli 4kk. Heitin pois vanhan ripsivärin ja meikkivoiteen, ja aloitin uuden hammastahnatuubin. Kaikki merkit viittaavat siihen, että uusi kausi on alkamassa.
Sen teemana olkoon rehellisyys.
Taiteellista työtä tekevillä olisi hyvä olla jatkuva markkinointivalmius. "Tällä hetkellä luomiseni hakee sitä ja sitä muotoa, ja koen olevani kehityskaareni tässä ja tässä kohdassa." Itsediagnoosin tulisi olla sujuvaa ja hetkestä riippumatonta. Pitäisi, tulisi ja olisi hyvä.
Vaan en ole koskaan kykenyt sellaiseen verbalisointiin. Havainnointia tekee itsekseen ja ajan kanssa, mutta kun pitäisi selittää jollekin toiselle, se tuntuu lähinnä vakuuttelulta. Yhteiskunnassa ei kauheasti ole tilaa hiljaiseen ajatteluun, aikaan eikä kypsyttelyyn. En tiedä pitäisikö sen sellaista suvaitakaan. Edustamani laji varmaan kuolee aikanaan darwinismin myötä, tai jää sinnikkääksi rikkaruohoksi kitumaan.
Levyni valmistumisesta alkaa olla jo kuukausia. Edelleen tunnistan päivittäin työuupumuksen merkkejä, ja öisin tuskailen univaikeuksien kanssa. Joka päivä mietin ilmaisulle kirkaampia ilmenemismuotoja. Oman musiikkini elinkaari tuntuu itselläni päättyvän siihen, kun se saadaan talteen. Kappale, jonka sain joulunpyhinä valmiiksi, ei ole soinut enää edes päässäni sen jälkeen, kun sain äänitettyä sen. Tietysti olen iloinen sen valmistumisesta. Mutta kun kuuntelee, soittaa ja laulaa hienojen lauluntekijöiden musiikkia, en löydä syytä sille, miksi itse pitäisi edes säveltää.
Tsunami-uutiset tuntuivat nostavan pintaan paljon sielujen syövereihin jäänyttä kuonaa. Sellaisen käsitteleminen syö energiaa yllättäviä määriä. Ei siis ihme, ettei sitä ota vapaaehtoisesti vastaan. Ei helpottanut, vaikka annoin rahaa.
Blogi-ilmaisussa kiitettävästi kokemusta hankkinut ystäväni mainitsi tekotaiteellisista, lyhyistä lauseista. Se lienee yksi bloggaus-nokkeluuden muodoista. Kaikki tietävät, kuinka vaikkapa musiikki, genrestä riippumatta, voi koskettaa, kun se on sydämellä tehty. Ja kuinka kylmäksi jättävät ne kikkailevat konstit, joilla yritetään tehdä kuulijaan joku ennalta nimetty vaikutus. Kysehän ei ole aiheista: mistä tahansa tarpeelliseksi kokemastaan voi kirjoittaa. Kuinka rakastuin valkoiseen mieheen; mikä tragedia seuraa kulutustottumuksista; miten välinpitämättömyys riistää yhteistä elintilaamme; kuinka nerokas oli Stevie Wonder 70-luvun levyillään; miltä tuntui saada jälleen turpiinsa. "Ei, ei nyrkkiä poskeen, heh, piippua ohimoon." Entä miltä nyt tuntuu.
Naapurintädin hämmentävät sanat muistuvat mieleen: "älkää, tytöt (ja pojat), koskaan katkeriksi ryhtykö. Mitä ikinä elämässänne tapahtuukaan, niin katkeroitua ei saa". Tädin äänessä kuulsi tuolloin kokemuksen syvä rintasointi.
Rakas, kultainen Njassa on soittanut Tebonia eetterissä. Voi kuinka iloiseksi se mieleni sai! Lähetin virtuaalipusun ja halauksen, johon sain vastauksen juuri äsken. Levyni on kuulemma täynnä mainioita kappaleita. :) Nostin hänelle maljan eilen Corona-baarissa, jossa jatkuivat Clash-muistelot.
Viime syntymäpäivänäni sain lahjan, jota kuulemma oli harjoiteltu ja valmisteltu koko perheen voimin pitkään ja hartaudella. Vastaanottajalle lahja oli riemullinen, ja katselen sitä vieläkin hetkittäin.
Kun asiat eivät luistaneet, tai kun tuskailin levymyynnin kanssa, sain kaksi linkkiä lohdutukseksi ja kannustukseksi.
Muistan erään ystäväni kirjoittaneen kerran, että hyvässä nousuhumalassa, riittävän väljällä tanssilattialla ja kivan bilemielen myötä hänestä tulee maailman paras tanssija. Tämä kaunotar tähdensi, kuinka sillä hetkellä hänen "suuri takalistonsa" pienenee ja "harottavat hampaansa" (?) suoristuvat. Tämä biletaivaan ihme tapahtukoon meille kaikille riittävän usein. Missä Helsingin klubilla voisi tanssia 'Hold 'Em Joe'n (Sonny Rollins on Impulse!) kaltaista calypsoa? Ei missään. Siksi suosittelen lämpimästi kotijoraamista kaikille tammikuun myrskyn lapsille.
Kiitos Kitsonille, Helenalle, Annukalle ja Elinalle viime päivistä. Olette minulle rakkaita.
Olikohan viisasta istahtaa tähän koneen äärelle triplaespresso mukissa? Huono ajankäytöllinen suunnittelukykyni ei pettänyt taaskaan, kun aamukuuteen kirjoitin kahdesta biisistä deadline-nuotteja. Parin nukutun tunnin jälkeen printtasin laput ja menin postiin. Nyt olisi päiväunien paikka. Olin eilen ensimmäistä kertaa studiossa levytyksen jälkeen. Studiotyöskentely on aina hidasta, oli kyseessä minkälainen proseduuri tahansa. Sain aloitettua lappujen kirjoittamisen vasta 23 aikoihin illalla.
Elämä tuntuu välillä niin raskaalta vastoinkäymisineen, ettei eteenpäin mene kuin menemisen pakosta. Voimia jaksamiseen saa hakea. Fyysisistä voimista on tietenkin turha puhua nyt, kun lihastyöllä saa juuri silmiään pidettyä auki. Homo sapiens on siitä veijarimainen olio, että niin paljon tuhoa ja mielipahaa kuin se saakin aikaan, on se samaa lajia niiden kanssa, jotka myös auttavat jaksamaan. Eräs veijari se bloggaa palkallista työaikaa, mutta saa samanaikaisesti toisella puolella maata pilkkivän sisarensa terästämään muistojen suloisia karkeloita. Ja eikun runoksi.
